Eetikon puheenvuoro nro 1: Suomalaiset – lääkäreitä vai tuomareita?

 

Maahanmuuttokriittiset ovat valkoista roskaväkeä!

Kaupunkikeskustojen tervot ovat

idealismin sokaisemia suvakkeja!

Pakolaiset ovat elintasosurffareita!

Suomen maine on tahrattu!

 

Mitä tällaisella huutelulla aiotaan saavuttaa?

 

Ennen raivotaudin lopullista puhkeamista, monet juutalaiset pitivät kiinni levollisesta mielialasta 1930-luvun Saksassa. He uskottelivat loppuun asti, että saksalaiset ovat niin valistunutta kansaa, etteivät he ole huijattavissa mukaan typerään kiihkoiluun. Minkälaista eettistä uskoa meillä on kansaamme 2010-luvun some-Suomessa, pakolaiskeskustelun helteessä? Voisimmeko me sairastua syyttelevään, mustavalkoiseen ja viholliskuvia roiskivaan keskusteluun – keskenämme?

 

On lottovoitto syntyä Suomeen. Usein tuntuu, että kannattaa reissata maailmalla jo pelkästään siitä autuudesta, jonka suloinen kotiinpaluu lahjoittaa. Rauhallinen, turvallinen, puhdas ja niin toimivaksi viritetty koto-Suomi. Maailman myllerrykset uhkaavat nyt hajottaa kokemuksen kodistamme. Olemme tilanteessa, jossa haluamme säilyttää arvokkaan kotimme sellaisena kuin olemme sen oppineet tuntemaan. Ja olemme tilanteessa, jossa meillä on mahdollisuus rakentaa uudenlaista, kenties vielä entistä uljaampaa Suomea. Tämä on vaativa keskustelu, joka uhkaa suistaa meidät eri leireihin. Tämä on kohtuuton keskustelu, jos emme tunnista ja tunnusta erilaisten näkökulmien merkitystä. Ehdottomuus ottaa vallan ja alamme demonisoimaan vastakkaisten näkemysten esittäjiä.

 

Vaikka kohtaammekin eripuraa aiheuttavia haasteita, niin ne eivät saa merkitä sitä, että kansalaiset luokitellaan näkemysten ja taustan perusteella eri kasteihin. Väitän, että jopa paksunahkaisilla suomalaisilla on sisimmässään toive siitä, miten tulisi kohdelluksi keskustelukumppanina, ihmisenä. Itse ainakin toivon, että tulisin kunnioitetuksi yksilönä, subjektina – riippumatta näkemyksistäni. Toivon, että pelkoni, huoleni ja voimattomuuteni tulisi kuulluksi. Toivon, että välittämiseni, huolenpitoni ja hyvätahtoisuuteni tulisi nähdyksi. Tunnistaminen auttaa ymmärtämään, tunnustaminen rakentaa siltoja.

 

Presidentti Kekkonen puhui aikanaan siitä, että kansainvälisellä kentällä näemme itsemme pikemminkin lääkärin kuin tuomarin osassa. Soisin meidän ottavan tuosta viisaudesta lääkettä myös keskinäiseen mielipiteiden vaihtoon kotimaan kamaralla. Tuomari-lääkäri-vertausta syventeli sittemmin suomalainen diplomaatti, Ralph Enckell. ”Lääkäri hylkää turhanaikaiset eleet ja asenteet, joihin tuomitseminen johtaa. Lääkärikin näkee kaikin mokomin eron hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä. Hän ei suhtaudu niihin tasapuolisesti eikä välinpitämättömästi. Lääkäri kohdistaa huomionsa kipeisiin kohtiin ja siihen, mikä ei toimi niin kuin sen pitäisi. Hän etsii syitä, ei syyllisiä. Lääkäri ei pyri vaikuttamaan paremmalta vaan pyrkii vaikuttamaan parantavasti. Lääkäri ei lähde siitä, että on itse aina oikeassa eikä siitä, että tietää kaikki vastaukset. Lääkäri ei julista. Hän ei käytä tunteisiin vaikuttavaa eetillistä kieltä, mutta hänen toimintansa on korkean eetillinen. Siitä on useimmiten hyötyä ja olemaan hyödyksi lääkäri pyrkiikin”.

 

Suomalaiset, lääkäreitä vai tuomareita?

 

- Mikael Taylor