Eetikon puheenvuoro nro 8: Eettistä keskustelua – minkä tähden?

Tietoja

Luotu: 06.09.2016 09:49

Viimeksi päivitetty: 07.09.2016 13:30

 Vuonna 1961 filosofi Hannah Arendt todisti juutalaisten joukkotuhon pääarkkitehteihin lukeutuneen Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Arendtin kuuluisan havainnon mukaan Eichmannia ei luonnehtinut jokin poikkeuksellinen, elämälle vieras pahuus vaan moraalisen mielikuvituksen puute, kyvyttömyys pohtia tarkoin mitä oli tekemässä. Eichmann oli sittenkin vain tavallinen ihminen, joka seurasi ajattelemattomasti byrokratiaa, käskyjä ja ”oikeita” sääntöjä.

Miten Arendtin tekemä huomio Eichmannista koskettaa meitä? Eichmannin ratkaisut sijoittuivat totalitaristiseen yhteiskuntaan eivätkä vapaaseen demokratiaan. Arendt halusi kuitenkin suunnata eettisessä keskustelussa huomion siihen, että meidän tulee pysyä jatkuvasti valppaana siltä varalta, että poliittiset järjestelmät tai oma arvostelukykymme pettää. Niin sanottu pahuus muodostuu arkipäiväisistä, banaaleista tapahtumista.

Ammattiapua tarjoavan instituution normit ja säädökset ovat tarkoitettu palvelemaan hyvää, apua tarvitsevaa ihmistä. Ei tule kuitenkaan ohittaa sitä, että joskus näiden ”sääntöjen” ajattelematon seuraaminen voi johtaa ongelmallisiin toimintamalleihin. Passiivisuus, rutinoituminen, suorittaminen ja kiire voi helposti kangistaa kykenemättömyyteen tarkastella toimintatapoja kriittisesti.

Ohittamaton ristiriita on ainakin siinä, että apua tarvitseva ihminen joutuu aina jossain määrin riippuvaisen asemaan. Avun tarvitsija ei ole tasavertaisessa tilanteessa vaan uhkaa siirtyä subjektista objektiksi. Institutionaalisen avun piirissä auttajalla on merkittävä valtasuhde autettavaan, erityisen haavoittuvassa elämäntilanteessa olevaan ihmiseen. Tämä voimasuhteiden epätasapaino on jo itsessään keskeinen eettinen kysymys. Vallan vastuullinen käyttö on auttajan eettistä valppautta ja eettisen keskustelun merkittävä viitepiste.

Eettisten kantojen kirkastamiseen tarvitaan vääjäämättä vuoropuhelua. Uskonnonpsykologian professori Owe Wikströmin mukaan ”Ihminen ei tiedä paljoakaan itsestään ennen kuin on sanonut itsestään jotakin toisille, ihminen tietää tuskin mitään vakaumuksestaan, epäilystään tai kaipauksestaan ennen kuin on puhunut siitä. Luotailusta, joka tapahtuu yhdessä toisten kanssa, kasvaa tieto ja tulee mahdolliseksi omien arvostelmien ja ajatusten kriittinen tutkiminen.” Uskon, että Wikströmin kuvausta voi hyvällä syyllä kutsua nimellä henkinen kasvu tai luonteen kasvattaminen; kenties suurin asia mihin ihminen voi panostaa. 

Mitä vahvemmaksi eettinen taju muodostuu, sitä vahvemmin kuvioon astuu mukaan kauaskantoisten seurausten punnitseminen.  Apua saaneen ihmisen kokemus autetuksi tulemisesta on vasta yksi, vaikkakin kaikista näkyvin ”palkinto”. Eettisen horisontin laajentuessa mukaan tulevat haasteelliset kysymykset siitä, kuinka pitkäaikaisia ja tehokkaita ratkaisuja tuotetaan, miten huomioidaan taloudellinen vastuullisuus ja miten oikeudenmukaisuus toteutuu suhteessa muihin vastaaviin tilanteisiin.

Filosofi Noam Chomsky on todennut, että ”valtiot eivät ole moraalisia toimijoita; ihmiset ovat.” Chomskyn teesi sopii paitsi osuvasti Eichmannin tapaukseen, mutta muutettavat muuttaen myös auttamistyön eettiseen keskusteluun. Auttamiseen tähtäävä instituutio säädöksineen ei ole moraalinen toimija; auttaja on.  Etiikka onkin todellisimmillaan juuri silloin, kun joudumme sen kanssa omantunnon painiin; silloin kun emme voi jäädä sen suhteen ulkopuoliseksi tai välinpitämättömäksi; silloin kun meidän on välttämättä otettava kantaa. 

Eettisiä kysymyksiä emme pääse pakoon. Silmien ummistaminen ei ole vaihtoehto. Ainoa jäljelle jäävä kysymys on lopulta: miten pysymme eettisesti valppaina? 

Mikael Taylor, aloitteleva eetikko